Pelon selätystä

Näin loppuraskaudesta synnytyspelko meinaa taas viedä minut mennessään heti jos annan sille vallan. Paniikki-itkuja on tullut tirautettua jokunen...

Olen ollut synnytyspelkopolin asiakas jokaisessa raskaudessa - tämä nyt kolmas kerta. Aina keksin jotain uutta pelättävää tästä tilanteesta, jota ei voi ennalta suunnitella tai käsikirjoittaa, hallita...

Voiko omia pelkotiloja kuitenkin hallita? 

Kuinka se käytännössä onnistuu?

Pelkopolikeskustelujen lisäksi olen käsitellyt ja työstänyt asiaa itsenäisesti seuraavalla tapaa:

1. Mitä oikeastaan pelkään? Mikä uskomus pelon taustalla on?

2. Onko se totta? Mistä tiedän sen varmasti?

3. Onko mahdollista, että kokemukseni olisikin tällä kertaa toisenlainen? Voisiko tällä kertaa asiat mennä toisin, paremmin?

4. Mitä tapahtuisi ihanteellisimmillaan?

5. Onko se mahdollista?

6. Kuinka voin itse edesauttaa mieluisan kokemuksen syntyyn? Voiko joku auttaa minua?

7. Haluanko itse todella asennoitua ja toimia toisin? Olenko todella valmis päästämään irti pelostani?

8. Mitä olen valmis tekemään ensimmäiseksi asian eteen?

Heti helpottaa mieltä, kun tosissaan seisahdun miettimään - sen sijaan kuin jankkaan ja kiroan mielessäni, kuinka taatusti tälläkin kertaa kaikki menee pieleen... en ennätä saada kunnollista kipulääkitystä... synnytys on yksi painajainen, maanpäällinen helvetti...

Se, että herää pienikin toiveen pilkahdus siitä, että kaikki voikin mennä hyvin, tuntuu lohdulliselle. Sitä tunnetta vaalien...

Kyllä kaikki järjestyy. Luotan itseeni. Luotan ammattilaisten apuun. Selviydyn tästäkin. Teen parhaani ja se riittää. 

Itseään tulevaan koitokseen psyykaten ja tsempaten, luottavaisin mielin,
Niina :)

Ps. Oletko Sinä valmis päästämään irti peloistasi?

Rv 36+2 ja möhömahani mun

Vapauden voimaannuttama

Kuinka voikaan jumiutua mieli siihen, että olen poissa pelistä, puoliteholla, rajoitettu, pakotettu lepoon, sairauslomalla... Lannistavaa. Todella lannistavaa.

Yhtä viikkoa lukuunottamatta olen tosiaan ollut sairauslomalla kesäkuun alusta nyt tähän marraskuun alkuun. Viisi pitkää kuukautta!!! Tämä raskaus ei siis taaskaan ole ollut helpoimmasta päästä fyysisesti eikä henkisesti. Plus se, että rikoin selkäni ylirasituksen ja väärän kiertoliikkeen myötä syyskuussa. Paska mäihä kruunasi kaiken kurjuuteni ja surkeuteni.

Ja joo - välikommentti - raskaus ei ole sairaus, plaaplaa - mutta se joka on kokenut riskiraskauden ja pitkän pakkolevon osaa ehkä ajatella asiaa hieman eri vinkkelistä...

No, kuitenkin. Nyt marraskuun alkupuolella minulla alkoi sairasloman perään äitiysloma. Ja kah, olotilani ja tunnelmat muuttuivat ihan selkeästi! Samoihin aikoihin toki raskausviikkoja on kasassa sen verran (rv35), että vuodelepoa voitiin jo höllentää sen verran, että uskallan liikkua hieman vapaammin - jopa kodin ulkopuolelle, esim postilaatikolle tai takapihan terassille!

Koen, että olen taas vapaampi ja minulla on enemmän valtaa vaikuttaa päivieni kulkuun! Se on mieletön tunne se! Vapaus!
Yhtä lailla huomaan jälleen kuinka pienestä sitä iloa elämään saakaan! Pääsen ulos pienelle jaloittelulle raittiiseen ilmaan - edes sen pienen hetken minkä selkäni ja jalkani jaksavat pitkän vuodelevon jälkeen kantaa! Happea!!! Ja niinkin arkinen asia kuin ruokakaupassa ja kaupungilla käynti: Kuinka nautinkaan liikkua ja olla ihmisten ilmoilla, vaikka kroppani ei ihan toimikaan normaalisti... Kiireettömän elämän opettelua kerta kaikkiaan - hiljaa edeten, varoen, kehon hallintaa harjoittaen, kropan viestejä kuunnellen.

Osaan taas arvostaa näitä kovin arkisia iloja ja itsestäänselviä asioita. Loppupeleissä minulla on asiat hyvin kaiken tämän kärvistelyn keskellä - vaikka siltä ei tämän raskauden aikana ole aina tuntunutkaan. 

Itse asiassa olen tämän kaiken kokemani myötä oppinut ja oivaltanut taas paljon - itsestäni ja elämästä. Ennenkaikkea sen, että ole kiitollinen siitä, mitä minulla jo on. Se on paljon se. Todellista rikkautta.

Elämästään tällaisenaan kiitollisena,
Niina :)

Ps. Tiedätkö Sinä kuinka rikas oletkaan?

Mielenrauhaa. 

Suunnitelma olla suunnittelematta

Olen ollut aina tavoitteellinen. Tykkään asettaa mitä erilaisempia tavoitteita ja saavuttaa sitten luonnollisestikin niitä. Onnistumisen ilo on erittäin palkitsevaa; se jopa koukuttaa. Voittajafiilis, juunou.

Tänä kesänä olen kuitenkin saanut todeta useaan otteeseen, että hyvätkään suunnitelmat eivät aina onnistu. Ei, vaikka päällä seisoisi tai mitä taikatemppuja tekisi. Suurimpana jarruina ovat olleet, kappas vaan, terveys ja siihen liittyvät haasteet. Olemme peruneet lomamatkoja, juhlia, mökkireissuja ynnä muita menoja terveydellisistä syistä. 

Päätin tietoisesti höllätä ainaisesta suunnitelmallisuudesta: tein täten  "suunnitelman" olla suunnittelematta kaikkea etukäteen. Toki suuret linjat ja elämän suunta ovat selkeänä mielessä, siitä en luovu, mutta tarkoituksenani on antaa rennommin tilaa muutoksille.

Aiemmin olisin ollut aivan hepulissa siitä, mikseivät asiat mene niin kuin haluan. Aiemmin olisin harmitellut asioita jopa päivätolkulla, jos toiveeni ja hienot, huikeat suunnitelmani eivät toteudukaan. 

Nykyään minun on helpompi hyväksyä se, ettei suunnitelmat toteudu ja päästää irti: kaikelle on aikansa ja paikkansa... Ja kaikella vastustuksella on tarkoituksensa.

Suuri oivallus tälle kesälle ja koko vuodelle onkin ollut, että kun elän tietoisesti arvojeni mukaista elämää, ei tällaiset vastustukset harmita eikä lannista mieltä niin paljoa kuin ennen. Ymmärrän ja tiedostan sen, mikä onkaan viimekädessä tärkeää juuri minulle juuri nyt. Ja sanottakoon, että hyvinvointi ja terveys ovat eräät huippuarvoistani, jotka menevät monen muun asian edelle.

Jotkut suunnitelmat ovat tuntuneet tärkeille niitä tehdessä. Eihän nyt kukaan aikaa turhuuksiin tietoisesti halua käyttää!  Mutta kun on tullut aika tehdä valintoja esimerkiksi sen suhteen lähteäkö vaiko jäädä, levätäkö vai tehdä, se onkin ollut helppoa - kunhan vain pitää omat arvot kirkkaana mielessään, elää ja tekee  valinnat juurikin näihin omiin arvoihin pohjaten. 

Olenkin tyytyväinen kaikesta vastustuksesta huolimatta, että elän arvojeni mukaista elämää. Olo on näin eläen kevyt ja vapaa.

Oivalluksestaan erityisen onnellisena

Niina :)

Ps. Mitkä ovat Sinun arvosi? Elätkö näiden arvojesi mukaisesti?

Riskiraskaus. Supistusten estolääkitys. Pakkolepo. Näillä mennään.

Älä valita -haaste

Luin haasteesta, jossa on tarkoitus olla 21 päivää valittamatta jo jokunen aika sitten. Jos valittaa, alkaa päivien laskenta alusta. Kuulosti helpolta ainakin minun korviin, sillä en koe olevani valittajatyyppiä. Noh, nyt rohkenin ja otin siis haasteen vastaan ehkä hiukan henkseleitä paukutellen... ;)

19.7.

Hups. Valitin miehelle siitä, kun hän laittoi tyhjän mehupurkin paperinkeräyslaatikkoon lehtien sekaan. 

20.7. 

Äh. Valitin miehelle siitä, kun hän avasi uuden leikkelepaketin, vaikka vanha paketti oli vielä kesken.

21.7.

Öööh. Tänään valitin ruoan tuhlaamisesta ja "tulvasta" meidän saunassa... Mies taas valituksen kohteena. Oijoi. Tämä onkin vaikeaa.

22.7.

Tänään valitin Kelassa asioinnin jälkeen, kun en saanut tarvitsemaani alkuperäistä saikkulappua sieltä käsiini. Huono tuuli kesti yllättävän pitkään ja samalla ärtymyksellä valitin sitten muun muassa ruoasta... Muun muassa... Huono päivä.

23.7.

Tättäräräääää! Eka päivä valittamatta! :) Kippistä vuan!

24.7. ja 25.7.

Toinen ja kolmas päivä valittamatta! Onnistumisen iloa!

26.7.

Valitin kuin huomaamatta erästä siivoushommaa, että kuinka ärsyttävää se puuha onkaan ja kuinka kyllästynyt olen. Yksinäni ääneen marmatin. Hupsista vaan ja lähtöpisteessä ollaan! Höh.

27.7.

Tänään olen valittanut pahaa oloa ja kipua vatsalla sekä supistelua. Tuskainen päivä. Raskauden piikkiin... Saanko anteeksi?! ;D

28. - 30.7.

Joka päivän on lipsahtanut jotakin typerää valitusta. Ihan siis vain jotain pientä, yksittäistä. Tyyliin minä tekisin näin, mutta miksi asia onkin näin...

31.7. 

Summa summarum tästä kokeilusta:

Määrällisesti vähäistä valitusta eli tosiaan yksi - kolme valitusta per päivä oli näemmä aika normaalia minua tämän testin aikana. 

Mutta... Valittaminen on typerää. Ainakin minun vähäiset valitukseni ovat olleet aiiiivan totaalisen typeriä. Testin aikana olen tiedostanut jo parin valitussanan jälkeen, että eihän tässä valituksessani ole oikeasti mitään järkeä. (Mutta valitanpa nyt loppuun asti kerran aloitinkin, hahah!) Kyse on ollut kuitenkin vain pikkuasioista, jotka syystä tai toisesta ovat pännineet sillä hetkellä. 

Testinä suosittelen tätä kaikille. Omani ei kauas kantanut: kolme päivää valittamatta oli tähän mennessä paras mihin pystyin. Mutta olen itselleni armollinen - ei tämä ole niin vakavaa, tämä epäonnistuminen. Pääasia, että kuitenkin heräsin ajattelemaan ja tiedostan jatkossakin miksi oikeastaan valitankaan... Kannattaako valittaminen? Vai pitäisinkö suuni vain nätisti kiinni? Tai no, yrittäisinkö edes pitää... ;D

Ennen kaikkea heräsin miettimään, että voisinko muotoilla nämä valituksenaiheeni jotenkin parempaan muotoon: eli ajatusten uudelleenmuotoilua ja sanoittamista jatkossa niin, että sanomaani ei lasketa valittamiseksi... Hmm... 

Tarkoitushan ei kuitenkaan ole päätyä siihen tilaan ettei mielipidettään saisi / soisi tuoda julki. Harmitus ja pettymys sallittakoon. Elämää nekin tunteet ovat siinä missä ilo ja onnikin.

Älä valita - testin virallisen osuuden tähän päättävä, mutta valittamattomuusharjoituksiaan jatkava

Niina :)

Ps. Montako päivää Sinä onnistut olemaan valittamatta?

Oivalsin, että on ihan hyvä miettiä ennen valitusta, että mikä onkaan oikeasti oleellista ja tärkeää...

Läsnäolon harjoittelua

Nyt sitä harjoitellaan taas toden teolla - läsnäoloa ja hetkessä elämistä.

Olen sairaslomalla - lääkärin määräyksestä mahdollisimman paljon levossa ja kaikkea rasitusta välttäen. Sairaslomaa on takana nyt kuukausi (rv13 lähtien) ja edessä ainakin toinen mokoma. Riskiraskaus: verenvuoto, hematooma istukassa, istukan osittainen irtoaminen. Riskiraskaudeksi tämä luokiteltu myös edellisen haasteellisen raskauden ja ennenaikaisen synnytyksen sekä perussairauteni vuoksi.

Tuttua tämä lepäily jo minulle, mutta silti niin vaikeaa välillä... Tekisi mieli reippailla, uida, pyöräillä jne. Mutta ei sitten. Edellisessä raskaudessa 2010 tosiaan lepäsin rv23 lähtien. Riskiraskaus oli tuokin ja tyttö syntyi vain kk etuajassa - lepo auttoi. Uskon kehittäneeni tekevää luonnettani rutkasti tuona aikana.

Viime vuonna hyppäsin työelämästä opintovapaan turvin. Tuota hyppäystä edelsi kuukauden sairasloma. Sairastuin krooniseen suolistosairauteen ja vuosi meni saada suolisto kuntoon. Lepäsin, mietin elämääni ja arvojani uusiksi. Se oli kova koulu, mutta opin tuosta kokemuksesta erittäin paljon. Sairastuminen herätti minut. Keskityin perheeseeni ja huomasin, mikä on minulle oikeasti tärkeää ja mikä saa minut voimaan hyvin. Tein vain niitä asioita, joihin todella halusin aikaani ja voimavarojani käyttää. Opiskelin ja tein työtä freelancerina. Oivalsin, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen.

Noh. Tämä irtiotto ei näemmä riittänyt ja jälleen henkistä kanttiani koetellaan. Joku mahti tuntuu haluavan minun seisahtuvan jälleen. En ymmärrä. Olen karsinut elämästä paljon ja oppinut keskittymään paremmin hetkeen, yhteen asiaan kerrallaan jne. Olen hidastanut tähän asti kovin hektistä elämäntyyliäni PALJON. Toki harjoiteltavaakin vielä riittää. Uskoakseni koskaan ei ole täysin valmis. Itsen kehittäminen ja henkinen kasvu on loputon koulu.

Silti päässäni pyörii kysymys: Miksi? Miksi vapauttani näin rajoitetaan? Mitä minun tulisi ottaa opiksi? Toimeliaisuus on osa perusluonnettani - ei kai minun nyt täysin odoteta muuttuvan ja seisahtuvan? Mitä minusta oikein halutaan??? Kaikella on tarkoituksensa. Mikä helkkarin tarkoitus tällä nyt on? Mikämikämikä???

Sanotaan, että meitä koetellaan niin kauan kunnes otamme opiksi. Ja oivallamme jotakin. Sitä oivallusta odotellessa... Minulla on kyllä pieni aavistus jo. Joten oikealla tiellä ollaan... ;)

Oivalluksen äärellä,

Niina :)

Ps. Mitä Sinä olet oppinut ja oivaltanut kohtaamistasi haasteista?

Elämän pyöritystä... Välillä pää pyörällä tästä kaikesta.

Itsen palkitsemista

Keppiä vai porkkanaa? Kumpi sinua motivoi paremmin toimintaan?

Ulkopuolinen paine, esimerkiksi deadlinet, ovat tietyssä mielessä hyvästä. Ne saavat aikaan toimintaa. Osa kokee pienen paineen olevan hyvästä ja saa venymään ehkä piirun parempiin suorituksiin kuin paineeton tekeminen.

Ulkopuolinen paine voi olla myös nalkutusta ja painostusta. Se tosin voi myös lamaannuttaa, viedä viimeisenkin mielenkiinnon tekemiseen. 

Painetta voi aiheuttaa myös itse itselleen. Täytyy suoriutua, olla hyvä, ehkä paras. Kuluttavaa...

Mutta millainen voima onkaan kehuilla, rakentavalla palautteella ja palkitsemisella? Minuun ainakin ne toimii parhaiten! Ne innostaa ja saa parhaan vireen esiin!

Olen alkanut palkitsemaan itseäni pienistäkin onnistumisista! Jos sitä ei muut tee, sen voi tehdä itse. Pieniä houkuttimia motivaation lisäämiseksi: pientä hemmottelua, arjen luksusta, hyvää ruokaa, jotain pientä kivaa tai isommasta urakasta jotain suurta ja mahtavaa!

Vuoden sisään opintovapaalla ollessani olen opiskellut ahkerasti: viimeistelin audiovisuaalisen viestinnän ammattitutkinnon, kävin NLP:n peruskurssin, valmistuin MB Elämäntaidon valmentajaksi sekä sain ammatillisen opettajan pedagogisen pätevyyden. 

Nyt tämä ikuinen opiskelija on lomalla, hoitovapaalla kesän. Nyt ansaitusti lepään. Palkitsin itseni (sekä mieheni) Pariisin matkalla - sen voimalla jaksoin rutistaa opintorupeamat kasaan! Onko parempaa motivaattoria: pitkäaikaisen toiveen toteutuminen ja vielä kaksin oman miehen kanssa! En malta odottaa!!!

Matkakuumetuskissaan

Niina :)

Ps. Miten Sinä palkitset itsesi saavuttaessasi jonkin tavoitteesi?

Matkalle lähtö on hyvä motivaattori palautella sanastoa mieleen... :)

Onko pakko?

"Pitäisi" ja "täytyy" - painostavia sanoja, eikö totta? Niissä piilee jotakin ahdistavaa, jopa stressaavaa...

Joskus energiaa ei vain ole. Mihinkään. Paitsi makaamiseen ja jurnuttamiseen. Tällöin monet asiat luokitellaan kuin huomaamatta kategoriaan "pitäisi". Pitäisi siivota. Pitäisi pestä pyykkiä. Pitäisi nousta ylös sängystä. Pitäisi syödä. Pitäisi käydä vessassa. Pitäisi pestä hampaat.

Kuullostaakin jo siltä ettei voisi vähempää kiinnostaa! Arkisetkin asiat tuntuu joskus ylivoimaiselle; esimerkiksi väsyneenä, sairaana tai muuten vain allapäin ollessa. Tällöin pitäisi -sana lipsahtaa suusta kuin huomaamatta.

Viime aikoina olen taistellut pitäisi-haluan -akselilla hyvin hyvin tiiviisti. Olen viimeistellyt ammatillista opettajakoulutusta nyt tämän viimeisen kuukauden, ja ne viimeiset tehtävät, ne helpot ja nopeatkin, ovat tuntuneet ylivoimaisille.

Pitäisi -sana lannistaa. Pitäisi -asiat eivät innosta, joten toimeen tarttuminen ei meinaa ottaa onnistuakseen.

Yksi hyvä keino saada nihkeys katoamaan, on lakata vastustamasta - sillä jotkut asiat vain on tehtävä ja sillä sipuli. Ja toisekseen motivaation herättämiseksi nihkeä asia kannattaa kääntää houkuttelevaksi. Tämä tapahtuu esimerkiksi korvaamalla "Pitäisi" sanalla "Haluan".

Haluan siivota. Haluan pestä pyykkiä. Haluan nousta ylös sängystä. Haluan syödä. Haluan käydä vessassa. Haluan pestä hampaat. Haluan viimeistellä opintoni ja saada pedagogisen pätevyyden! Tadaaaaa!

Kuullostaa helpolta? Toimintaa en kuitenkaan saa aikaan ellei mieleen juolahda kysymys: Mitä kaikkea positiivista saan tekemällä nämä asiat? Mitä etua minä saan toiminnalla? Vai onko toiminnastani hyötyä kenties muille?

Miksi, oi miksi? PERUSTELUT! Taikasanat! Hyvät perustelut toimii aina, eikö? Vai mitä muuta Sinä kaipaat saadaksesi itsesi liikkeelle?

Ja sitä paitsi, valittaminen, vastustaminen ja negatiivisuudessa vellominen kuulemma vie enemmän energiaa kuin ilo ja aktiivisuus! Käyttäisinkö kuitenkin energiani mieluummin toisin?

(Turhia) jurnutuksiaan pohtien ja opintorupeaman päättymisestä iloiten
Niina :)

Tämän styroksipallosotkun toivoin katoavan laittamalla oven kiinni. Ei kadonnut.
Jotkut asiat vain on tehtävä, jos haluaa esimerkiksi siistin kodin.
Pitää siivota? Haluan siivota?

Toiveita, haaveita, onnistumisia

Tiedät varmaan sen tunteen, kun toivoo jotain oikein kovasti? Tunteen, johon voisin pakahtua. Tunteen, joka vavisuttaa jokaista solua. Niinä hetkinä tietää, että tätä todella haluan, koska tunne miltei sattuu.

On myös asioita, sellasia, joita haluamme, koska se, tämä tai tuo olisi vain yksinkertaisesti kivaa. Esimerkiksi kodin laajennus ja remontti olisi kiva, iso terassi, pihalle huvimaja grillipisteineen, lomamatka, lottovoitto, vaatekaapin uusiminen... Niitä asioita emme välttämättä tarvitse, tulisimme toimeen varmasti ilmankin. Mutta olisi kiva, jos...

Välillä on hyvä kyseenalaistaa haaveitaan ja toiveitaan. On myös hyvä pohtia kulutanko energiaa haaveiluun ja puutteiden valitteluun, viekö se keskittymiskyvyn VAI tuoko haaveilu lisää intoa ja iloa elämään.

Jotkut viisaat sanovat että materian haaliminen tuo vain tilapäisen hyvänolon tunteen. Onni löytyy muualta kuin materiasta. Ei ole hyvä elää muutenkaan tavoitellen aina uutta.

Näinhän se. Mutta. Minä kyllä nautin täysin siemauksin noista arjen ja elämän materialistisistaKIN iloista, moitittiin sitten viisaiden mittapuulla turhan materian, nautintojen ja elämysten jahtaajaksi tai ei.

Ja huom! tämä ei tarkoita sitä, ettenkö osaisi arvostaa olemassa olevaa hyvää. Muutakin kuin materiaa. Ei todellakaan. Elämäni kaikkein tärkeimmät asiat ovat kaikkea muuta kuin materiaa, täysin!

Minusta on kuitenkin kivaa, kun on kaunis, viihtyisä, oman näköinen koti. Auto, joka on tilava ja hyvä ajaa,  miellyttää vielä silmääkin. Kivoja, pieniä iloja: cd-soitin, musiikki- ja kirjakokoelma, hömppälehtiä, televisio, tietokone, tämä iPhone... Esimerkiksi.

Ja haluan asettaa itselleni isoja tai pienempiä tavoitteita saadakseni haluamani. Teen suunnitelmia ja etenen haluamaani suuntaan. Välillä kohtaan isoa vastustusta, välillä lannistun, välillä muutan suunnitelmia. Välillä luovun toiveistani, totean, etten tätä oikeasti haluakaan - miksi tuhlata aikaa ja/tai rahaa moiseen. Eikä kaikki aina mene niin kuin haluan tai suunnittelen, mutta se on elämää - hyväksyn sen.

Suunnitelmallisuus ja tavoitteellisuus ei sulje pois sitä etteikö osaisi elää hetkessä ja nauttia olemassa olevasta hyvästä, ei. Kunhan tiedostaa sen, milloin menee ns. överiksi...

Minusta on erityisen kivaa haaveilla JA tehdä töitä omien toiveiden ja haaveiden eteen! Ja onnistua viimein! Nyt nautin, sillä yksi iso haaveeni on toteutumassa... Aijai kuinka nautinkaan! Onnistumisen ilo tuntuu hyvälle. Piste.

Saan haaveilla, saan innostua, saan onnistua!

Tuumailee
Niina :)

Ps. Mistä onnistumisesta Sinä olet iloinnut viimeksi?

Oivalsin, että arkisistakin onnistumisista saa ja kannattaa iloita -
esimerkiksi tänään iloitsin hyvin onnistuneesta makaronilaatikosta! 

Mistä kiukku on tehty?

Mietittyäni tunnereaktioitani ja kiukun syntyä huomaan totuuden piilevän väitteessä, että moni kiukku on lähtöisin siitä, että olemme laiminlyöneet omia perustarpeitamme.

Nälkä. Jano. Väsymys. Kylmyys. Kuumuus. Kipu. Yksinäisyys. Hellyyden puute. Siinä perustarpeita, jotka tulevat minulle ensimmäisenä mieleen.

Silti olemme kiukun tullessa usein syyttävä sormi ojollaan sinne, tänne ja tuonne - vaikka usein syytä olisi katsoa ensiksi peiliin. Reagoimme herkemmin, jopa ylireagoimme, jos esimerkiksi olemme väsyneitä, nälkäisiä tai kipeitä.

Onko se maailmanloppu, jos lapsi on leikkiessään saanut aikaan kaaoksen? Maitomuki kaatui pöytään? Jos bussi on myöhässä 10 minuuttia? Jos tärkeän asian puitteissa ei vastata heti puhelimeen? Jos epäonnistun jossakin tehtävässä? Ja sekin vielä, kun ärrrrrsyttää suunnattomasti se, kun miehen likaisia sukkia tuntuu löytyvän joka huoneesta!

Mitä jos henkäisisinkin kiukun yllättäessä syvään ja miettisin ennen normaalia reaktiota ja tunnepurkausta: olenko kireä todella tuon tapahtuneen vuoksi vai olisiko sittenkin taustalla jotain huollettavaa omiin perustarpeisiin liittyen?

Miksi oikeastaan kiukkuan?

Esimerkiksi oman nälän oivallettuani suhtautuminen tapahtumiin voi muuttua suurestikin. Hyväksyn, että olen nälkäinen ja siksi kiukkuinen. Kun syön ja olen ravittu, minun on helpompi todeta, että näin nyt vain pääsi käymään - kiukkukohtauksen sijaan.

Kun perustarpeet ovat kunnossa, elämä maistuu paremmalle ja näyttäytyy positiivisempana.

Tuumailee
Niina :)

Ps. Pidätkö Sinä riittävästi huolta perustarpeistasi?

Oivalsin, että perustarpeiden, kuten janon tyydyttäminen on tärkeää.
Lienee poikakin sen oivalsi ja halusi ennakoida, sillä pyysi minua sohvalle lepäämään ja toi minulle maitolasillisen... ;)

Suurin toiveeni

Pikku Kakkosessa kysyttiin jokunen aika sitten, että mikä on suurin toiveesi ja pyydettiin piirtämään se.

Ajatuksia herättävä kysymys! Mikä on sinun suurin toiveesi?

Lapset osasivat heti vastata kysymykseen: toinen toivoi suklaata, toinen jäätelöä!

Kukaan ei voi tulla sanomaan miten tähän kysymykseen tulisi vastata. Ei ole oikeaa eikä väärää vastausta.

Hauskinta tässä on kuulostella omia ajatuksiaan ja syvintä sisintään. Mikä on suurin toiveeni? - Menestyvä oma yritys, taloudellinen vapaus ja velattomuus, matkustelu, oma sekä rakkaimpien terveys ja hyvinvointi, vauva? Kiinteä kroppa? Vai helpottaisiko oloani juuri nyt ja tänään halaus tai kauniit, kannustavat sanat? Auttaisiko piparkakut tai karkkipussi?

Mielikuvamatkailu ja haaveilu on virkistävää. Ja herättävääkin. Haluanko todella sitä, tätä tai tuota? Josko minulla onkin jo kaikki mitä tarvitsen? Olemmeko koskaan täysin tyytyväisiä? Haluammeko aina jotakin lisää?

Tästä kaikesta herää yhä lisää kysymyksiä: Minkä asioiden eteen olen todella halukas ja valmis tekemään töitä? Vai odotanko vain että asiat tapahtuvat itsestään - jos vain oikein kovasti toivon, niin toiveet toteutuvat?

Toiveitaan tuumaillen
Niina :)

ps. Mikä on Sinun suurin toiveesi juuri nyt?

Oivalsin, että pienten toiveiden toteutuminen voi tuoda suuren ilon
- kuten piparkakkujen paistaminen maaliskuussa!

Kiitollisuudesta ja elämän tärkeyksistä

Muutama päivä sitten koimme suurta huolta ja hätää kaksivuotiaan tyttäremme saadessa aivotärähdyksen.

Se tunne, kun oma lapsi kertoo itkien ja vaikeroiden kuinka sattuu...

Se tunne, kun oma lapsi väsähtää syliin itkien eikä jaksa vastata kysymyksiin eikä virkoa herättelyistä huolimatta...

Epätoivo. Avuttomuus. Menettämisen pelko. Paniikki. Suru. Huoli. Rakkaus.

Selvisimme onneksi säikähdyksellä ja yön yli tarkkailulla sairaalan lastenosastolla. Enkeleille kiitos!

Sanoinkuvailematonta on tämä tapahtuneen jälkeinen helpotuksen ja kiitollisuuden tunne. Liikutun yhä miettiessäni hetkeä, kun aamulla sain todeta kaiken olevan hyvin! Liikutun katsellessani lasten leikkiä, jutustelua... Näitä rakkaita ei saa viedä minulta pois!!!

Edes oma tai puolison sairastuminen ei ole seisauttanut näin! Edellä mainitut sairastumiset sattuvat sydämeen lujaa, mutta lasten ollessa kyseessä nämä tunteet kertautuvat varmaan sadalla!

Minulla on kiitollisuuspäiväkirja, johon kirjaan päivittäin viisi asiaa joista olen kiitollinen ja erityisen iloinen. Totesin tuon tapahtuneen jälkeen, että minun elämäni TOP5 kiitollisuuden aiheet ovat poikamme Joakim, tyttäremme Nea, mieheni Jari, terveys / hyvinvointi sekä rakkaus.

Vein ajatusta hieman pidemmälle... Mitä ottaisin mukaani autiolle saarelle, jos saisin ottaa mukaani vain viisi asiaa?

Listani ei paljoa muuttunut: Ottaisin mukaani lapset, miehen, ruokaa sekä suurensuuren viltin, lämmikkeeksi ja suojaksi. Tarvitsisinko edes muuta? Hmm...

Kiitollisena rakkaistaan
Niina :)

Ps. Mitkä asiat ovat Sinulle kaikkein tärkeintä maailmassa?

Oivalsin sen, mikä elämässäni on OIKEASTI tärkeää...

Itsen kuuntelua

"Itsensä hyväksyminen ja arvostaminen juuri tässä ja nyt on avain myönteisiin muutoksiin kaikilla elämäsi alueilla." - Louise L. Hay

Viisaita sanoja.

Juuri tänään minua puhuttelee tuo lause, sillä olen hieman alavireinen. Päätin, että kuuntelen itseäni ja tuntemuksiani tarkoin. Lempeästi, hyväksyen negatiivisetkin tuntemukset.

Negatiiviset tunteet kuuluvat osaksi elämää. Pettymykset, surut, menetykset. Kaikilla meillä on tapamme kohdata nämä elämän erilaiset haasteet.

Juuri nyt työstän pettymystä. Annan tunteiden tulla, sellaisenaan. Kipeinä, ahdistavinakin. Näiden tällaisten tunteiden tullessa pintaan vetäydyn. Käsittelen asioita yksin. Se on minulle ominainen tapa toimia.

Kirjoittaminen on minulle oiva tapa kanavoida tunteitani. Tapa purkaa sitä ajatustulvaa mikä päässäni virtaa. Osaksi siitä syystä tämä blogikin. Tunteita työstämällä pääsen eteenpäin.

Tiedostan alavireeni - nyt en ole parhaimmillani. Tunnistan taustalla olevan tunteen - pettymyksen. Hyväksyn tapahtuneen - näin nyt pääsi käymään. Hyväksyn, että tähän en voi vaikuttaa - tapahtunut mikä tapahtunut. Hyväksyn, että asiat eivät aina tapahdu niin kuin haluan tai toivon. Hyväksyn sen, että minusta tuntuu pahalle.

Sallin nämä tunteet ja otan vastaan viestit joita itseä kuuntelemalla saan:
- koska minusta tuntuu näin pahalle, olen entistä varmempi, että tämä on tärkeä asia minulle ja sellainen asia mitä todella haluan (eli pää pystyyn ja uusi yritys!)
- tänään voin tehdä vain sen mihin voimavarani riittävät
- saan ottaa aikaa itselle ja tunteilleni
- keskittymällä asioihin jotka helpottavat oloani vireystilani nousee

Tänään oloani helpottavat kirjoittamisen lisäksi perheen kanssa oleilu, ulkoilu, päiväunet ja hyvä ruoka.

Tuumailee
Niina :)


Ps. Millaisia asioita ja tuntemuksia Sinä olet havainnut tänään itseäsi kuuntelemalla?

Oivalsin, että juuri tänään tarvitsen lepoa ja aikaa itselle
- kissasta mallia ottaen

Aurinko armas

Ensimmäisissä postauksissani vilahtivat sanat valo ja aurinko. Ne ilmaantuivat tekstiin sen kummemmin niitä miettimättä, jostain alitajunnasta. Ihana valo, ihana aurinko. Olen miettinyt viime aikoina paljon valoa ja aurinkoa. Ehkä juuri siitä syystä ne sanat työntyivätkin esiin...

Parin aurinkoisen ja keväältä maistuvan päivän jälkeen huomaan erityisesti haikailevani valoa ja aurinkoa. Vähän annettiin tosiaan esimakua, mutta sitten se ilo vietiin pois. Auringosta ei merkkiäkään. Pöh. Pääsin jo kokemaan auringon piristävän ja innostavan vaikutuksen sekä sen aikaansaaman voittajafiiliksen! Tiedättehän sen tunteen? Minut ainakin se valtaa erityisesti noina kauniina aurinkoisina päivinä.

Se onkin jännä, kuinka monia asioita todella osaa arvostaa vasta kun ne viedään pois tai muutoin menetetään. Kuten rakkaita, terveyttä, unta, kotia, ruokaa... Tai sitä aurinkoa. Tai jotain muuta itselle erityisen tärkeää.

Joku viisas on sanonut, että joinain päivinä meidän on luotava oma aurinkomme. Tämä on niin totta. Toki voimme jäädä surkuttelemaan ja vatvomaan asiaa, esimerkiksi tuota auringon puutetta - sekin on vaihtoehto - mutta tuoko se aurinkoa takaisin. Ei. Siihen asiaan meidän on kovin hankala vaikuttaa.

Mielestäni synkistelyä parempi vaihtoehto on keskittyä juurikin niihin asioihin joihin itse voi sillä hetkellä vaikuttaa. Siihen mikä sillä hetkellä toisi paremman mielen. Kaikilla meillä on taatusti asioita, joista saa iloa. Miksei niitä asioita hyödyntäisi silloin kun on mieli maassa tai muutoin matalapainetta? Joinain päivinä meidän on luotava oma aurinkomme. Nii-in. Tätä sen täytyy tarkoittaa...

Tuumailee
Niina :)

Ps. Mikä tai kuka on Sinun aurinkosi?

Oivalsin, että auringon saa paistamaan vaikkapa piirtämällä! ;)
Tässä neljävuotiaan poikani tyylinäyte teemaan liittyen.

Mitä Sinulle kuuluu?

Vähän aikaa sitten eräässä vetämässäni ryhmävalmennussessiossa nostin esille kysymyksen "Mitä Sinulle kuuluu?".

Monesti vastaamme toisten meille esittämiin kuulumiskysymyksiin neutraalisti, rutiininomaisesti, sen kummemmin miettimättä - ihan hyvää / ei mitään ihmeellistä - sen sijaan, että miettisimme syvempiä tuntemuksiamme tai kertoisimme totuutta tuosta noin vain. Tietenkään kaikille ei tarvitse avautua syvimmistä tuntemuksistaan, mutta kysymykseni kuuluukin avaudummeko rehellisesti edes itsellemme?

Mitä minulle todella kuuluu?

Sanotaan, että "Mitä minulle kuuluu?" on rohkean ihmisen kysymys. Toden totta.  Rehelliset vastaukset voivat olla kipeitä, jopa ahdistavia. Tyytymättömyys on merkki epätasapainosta. Mutta mikä parasta kaikessa synkkyydessä: Tiedostaminen on jo askel eteenpäin!

Hankalien asioiden esiin nostaminen voi olla myönteisen muutoksen alku. Päästäkseen eteenpäin, tuohon myönteisempään muutokseen, on tiedostettava missä olen nyt. Sen tehtyään voi jo kiittää itseään - rehellisyydestä ja rohkeudesta tunnustaa tosiasiat. Näin on.

Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Se onkin sitten täysin omissa käsissä. Mitä voin tehdä asialle? Minne suuntaan haluan suunnistaa? Ylös, alas, sivulle, pysyä paikallani... Voin valita.

Toki elämä heittelee toisinaan yllättäviä tilanteita eteemme, emmekä voi vaikuttaa kaikkeen, mutta oma asennoituminen tilanteisiin ja asioihin on se, mihin voimme vaikuttaa. Mitä tästä eteenpäin? Mikä olisi se asia tai teko, joka saisi mielen pirteämmäksi? Mitä minä tarvitsen juuri nyt voidakseni paremmin?

Sitä kohden! Valoa kohden!

Tuumailee
Niina :)

Ps. Mitä Sinulle kuuluu?

Oivalsin, että jokainen päivä voi olla alku jollekin uudelle...

Onnen oivallus

Onnen oivallus näki päivänvalon pitkän hauduttelun jälkeen marraskuussa 2012 Facebook -sivun muodossa. Nyt maaliskuussa 2013 Onnen oivallus saa viimein oman bloginsa.

Blogini tulee keskittymään hyvinvoinnin lisäämiseen sekä oman itsen kehittämiseen. Näihin teemoihin liittyen tulen jakamaan ajatuksiani ja oivalluksiani kanssanne. Kiitollisena otan myös sinun ajatuksesi vastaan, joten kommentoi rohkeasti!

Lämpimästi tervetuloa lukijakseni ja mukaan matkalle kanssani! 

Niina :)