Kipeitä päätöksiä...

Viime viikko oli mullistava itsetutkiskelun viikko. Oivalsin jälleen isoja asioita elämästäni ja ajattelustani. Yhdestä näistä teemoista haluan nyt avautua...

On olemassa yksi ihminen, jonka olen aina niin kovin toivonut pitävän minusta. Yli puolet elämästäni olen toivonut, ja toivonut, ja toivonut muutosta parempaan. Minua on häirinnyt todella paljon tämä asia. Vuodesta toiseen se tosiasia on seurannut mukanani - olen ilmaa ihmiselle, josta välitän. Se sattuu. 

Päätin, että nyt tälle menneisyyden mörölle sanotaan heipat. Asia on rajoittanut elämääni aivan liikaa. Päästäkseni elämässäni eteenpäin täytyi "nostaa kissa pöydälle" - kaivaa asia esiin mieleni syvistä  piiloista, jonne olin häpeillen asiaa työntänyt. 

Juttelin asianosaisen kanssa, asiallisesti, rauhallisesti. Hain vastauksia. Loppuviimein tehtäväni oli kuitenkin hyväksyä se, että minut on leimattu tietynlaiseksi. Enkä saa uutta mahdollisuutta. Piste.
 
Tällaista tapahtuu ympärillämme kaiken aikaa. Luomme mielikuvia, oletuksia toisistamme. Yleistämme. Tuomitsemme. Aliarvioimme. Mitätöimme toisen olemassaolon. Asetamme odotuksia toistemme toiminnalle.

Onko se oikein?
 
Kaikilla meillä on huonot päivämme.  
Kaikilla meillä on keinomme purkaa stressiä ja pahaa oloa. 
Kaikilla meillä on tapamme hakea huomiota.
Kaikilla meillä on tarve tulla kuulluksi.
Kaikilla meillä on syyt tietyille toimintatavoillemme. 

Itse olen käyttäytynyt aikanaan tietyllä tapaa puhtaasti hakeakseni huomiota. Tullakseni nähdyksi ja kuulluksi. Tapani hakea huomiota ei ollut fiksuimmasta päästä. Olin nuori ja ajattelematon. Sitä en näemmä voi saada anteeksi.

Miksi annamme yksittäisten asioiden tai tapahtumien leimata koko ihmisen?

Uskon vahvasti siihen, että ihmiset voivat muuttua. Kaikki me muutumme. Itsekin olen muuttunut paljon. Ajattelumallini ovat muuttuneet paljon.

Olemme kaikki erilaisia. Ja se on rikkaus.

Jos emme tule toimeen... 
Jos emme pidä jostain ihmisestä tai tavasta toimia...
Jos olemme eri mieltä...
Mikä olisi tällöin se oikea tapa toimia?

Se sattuu, jos jätetään tietoisesti ulkopuolelle, vältellään.
Se sattuu, jos osoitetaan toiselle, ettet merkitse mitään.

Mitä jos antaisimme armoa. 
Emme tekisi asiasta numeroa.
Tulisimme toimeen sen mikä välttämätöntä siihen hetkeen. 
Olisimme ystävällisiä, kaikesta huolimatta.
Päästäisimme irti ennakkoluuloistamme ja ennakko-odotuksistamme.
Jos yrittäisimme ymmärtää ja asettua toisen asemaan.

Tee niin kuin itsellesi toivoisit tehtävän.
Kohtele muita niin kuin itseäsi haluaisit kohdeltavan.
Miksi se on niin vaikeaa?

Viikonlopun oivalluksessani päätin tehdä lopun minua vuosikymmeniä vaivanneelle asialle. Päätin hyväksyä, ettei minulla ole paikkaa toisen ihmisen elämässä, vaikka haluaisin.
Päätin päästää irti. Isojen itkujen saattelemana. 

Satutan itseäni vain enemmän, elättelemällä toiveita paremmasta.
Yhteyden luomiseen vaaditaan kaksi osapuolta. Jos toinen torjuu, ei muutosta voi tapahtua.

Joskus totuus tekee todella, todella kipeää.Vain hyväksymällä tosiasiat ja irtipäästämällä, jatkamalla eteenpäin, voimme eheytyä. Antamalla anteeksi.
 
Siihen aion panostaa tästä edespäin - muunnan menetyksen voimavarakseni. 

Elämä opettaa.
Ja useimmiten juuri kantapään kautta. 

Joko otamme opiksemme, tai emme...

Virheistään oppineena,
Niina

Ps. Miksi annamme yksittäisten asioiden tai tapahtumien leimata koko ihmisen?

Ärsyttävän positiivinen

Olen jo useamman kerran törmännyt kysymykseen, miten ihmeessä olen aina niin positiivinen? 

Ei. En ole aina positiivinen. Minuakin ärsyttää, suututtaa, vituttaa. Kyllä minunkin elämässäni on alamäkensä. 

Miehen sairastuminen, oma sairastuminen, kaksi riskiraskautta sairaalajaksoineen, pakkolepoineen, liikuntakyvyn hetkellinen menetys, ennenaikaisesti syntyneen tytön elämän haasteellinen alku. Näin nyt esimerkiksi. Kyllä. On vituttanut, suututtanut, itkettänyt.

Mutta. Nämä asiat ovat herättäneet minut. Asiat ovat saaneet elämässä aivan erilaiset mittasuhteet. En viitsi tuhlata energiaa synkistelyyn ja ns. pienestä valittamiseen. Ja jos harmittaa, on se lyhytaikaista, sillä olen oppinut käsittelemään asioita ja tunteitani ratkaisukeskeisesti: mitä tapahtuu tästä eteenpäin.

Osa ihmisistä tietää vain tietyn puolen elämästäni... Käsittelen mielipahaani muualla kuin esim. Facebookissa. Kyllä, meidänkin perheessä ja elämässä näkyy ja tuntuu kaikki tunneskaalat!

Tässä hyvä tiivistelmä siitä, mihin haluan elämässäni panostaa!

En ole siis mikään yli-ihminen. Realistinen optimisti kyllä! Keskityn mieluummin hyviin ja mukaviin asioihin elämässä. Innostun, uskon, toimin, toteutan - nautin elämän pienistä iloista!

Se ihmetyttää, jopa ärsyttää joitakin...

Minua puolestaan välillä ärsyttää selitellä tätä elämäntapaani. Toistuvasti kun tähän elämäni ihmettelyyn törmää...

Olen valinnut tämän elämäntavan. Ja olen onnellinen näin. Luottamus ja usko on vahva: Elämä on hyvää ja kaunista!

Kukin meistä tekee elämästään näköisensä. Minä haluan tehdä sen hyvän ja ilon kautta.

Yksi v*tun päivänsäde ;) 

Niina