Pelon selätystä

Näin loppuraskaudesta synnytyspelko meinaa taas viedä minut mennessään heti jos annan sille vallan. Paniikki-itkuja on tullut tirautettua jokunen...

Olen ollut synnytyspelkopolin asiakas jokaisessa raskaudessa - tämä nyt kolmas kerta. Aina keksin jotain uutta pelättävää tästä tilanteesta, jota ei voi ennalta suunnitella tai käsikirjoittaa, hallita...

Voiko omia pelkotiloja kuitenkin hallita? 

Kuinka se käytännössä onnistuu?

Pelkopolikeskustelujen lisäksi olen käsitellyt ja työstänyt asiaa itsenäisesti seuraavalla tapaa:

1. Mitä oikeastaan pelkään? Mikä uskomus pelon taustalla on?

2. Onko se totta? Mistä tiedän sen varmasti?

3. Onko mahdollista, että kokemukseni olisikin tällä kertaa toisenlainen? Voisiko tällä kertaa asiat mennä toisin, paremmin?

4. Mitä tapahtuisi ihanteellisimmillaan?

5. Onko se mahdollista?

6. Kuinka voin itse edesauttaa mieluisan kokemuksen syntyyn? Voiko joku auttaa minua?

7. Haluanko itse todella asennoitua ja toimia toisin? Olenko todella valmis päästämään irti pelostani?

8. Mitä olen valmis tekemään ensimmäiseksi asian eteen?

Heti helpottaa mieltä, kun tosissaan seisahdun miettimään - sen sijaan kuin jankkaan ja kiroan mielessäni, kuinka taatusti tälläkin kertaa kaikki menee pieleen... en ennätä saada kunnollista kipulääkitystä... synnytys on yksi painajainen, maanpäällinen helvetti...

Se, että herää pienikin toiveen pilkahdus siitä, että kaikki voikin mennä hyvin, tuntuu lohdulliselle. Sitä tunnetta vaalien...

Kyllä kaikki järjestyy. Luotan itseeni. Luotan ammattilaisten apuun. Selviydyn tästäkin. Teen parhaani ja se riittää. 

Itseään tulevaan koitokseen psyykaten ja tsempaten, luottavaisin mielin,
Niina :)

Ps. Oletko Sinä valmis päästämään irti peloistasi?

Rv 36+2 ja möhömahani mun

Vapauden voimaannuttama

Kuinka voikaan jumiutua mieli siihen, että olen poissa pelistä, puoliteholla, rajoitettu, pakotettu lepoon, sairauslomalla... Lannistavaa. Todella lannistavaa.

Yhtä viikkoa lukuunottamatta olen tosiaan ollut sairauslomalla kesäkuun alusta nyt tähän marraskuun alkuun. Viisi pitkää kuukautta!!! Tämä raskaus ei siis taaskaan ole ollut helpoimmasta päästä fyysisesti eikä henkisesti. Plus se, että rikoin selkäni ylirasituksen ja väärän kiertoliikkeen myötä syyskuussa. Paska mäihä kruunasi kaiken kurjuuteni ja surkeuteni.

Ja joo - välikommentti - raskaus ei ole sairaus, plaaplaa - mutta se joka on kokenut riskiraskauden ja pitkän pakkolevon osaa ehkä ajatella asiaa hieman eri vinkkelistä...

No, kuitenkin. Nyt marraskuun alkupuolella minulla alkoi sairasloman perään äitiysloma. Ja kah, olotilani ja tunnelmat muuttuivat ihan selkeästi! Samoihin aikoihin toki raskausviikkoja on kasassa sen verran (rv35), että vuodelepoa voitiin jo höllentää sen verran, että uskallan liikkua hieman vapaammin - jopa kodin ulkopuolelle, esim postilaatikolle tai takapihan terassille!

Koen, että olen taas vapaampi ja minulla on enemmän valtaa vaikuttaa päivieni kulkuun! Se on mieletön tunne se! Vapaus!
Yhtä lailla huomaan jälleen kuinka pienestä sitä iloa elämään saakaan! Pääsen ulos pienelle jaloittelulle raittiiseen ilmaan - edes sen pienen hetken minkä selkäni ja jalkani jaksavat pitkän vuodelevon jälkeen kantaa! Happea!!! Ja niinkin arkinen asia kuin ruokakaupassa ja kaupungilla käynti: Kuinka nautinkaan liikkua ja olla ihmisten ilmoilla, vaikka kroppani ei ihan toimikaan normaalisti... Kiireettömän elämän opettelua kerta kaikkiaan - hiljaa edeten, varoen, kehon hallintaa harjoittaen, kropan viestejä kuunnellen.

Osaan taas arvostaa näitä kovin arkisia iloja ja itsestäänselviä asioita. Loppupeleissä minulla on asiat hyvin kaiken tämän kärvistelyn keskellä - vaikka siltä ei tämän raskauden aikana ole aina tuntunutkaan. 

Itse asiassa olen tämän kaiken kokemani myötä oppinut ja oivaltanut taas paljon - itsestäni ja elämästä. Ennenkaikkea sen, että ole kiitollinen siitä, mitä minulla jo on. Se on paljon se. Todellista rikkautta.

Elämästään tällaisenaan kiitollisena,
Niina :)

Ps. Tiedätkö Sinä kuinka rikas oletkaan?

Mielenrauhaa.