Mistä kiukku on tehty?

Mietittyäni tunnereaktioitani ja kiukun syntyä huomaan totuuden piilevän väitteessä, että moni kiukku on lähtöisin siitä, että olemme laiminlyöneet omia perustarpeitamme.

Nälkä. Jano. Väsymys. Kylmyys. Kuumuus. Kipu. Yksinäisyys. Hellyyden puute. Siinä perustarpeita, jotka tulevat minulle ensimmäisenä mieleen.

Silti olemme kiukun tullessa usein syyttävä sormi ojollaan sinne, tänne ja tuonne - vaikka usein syytä olisi katsoa ensiksi peiliin. Reagoimme herkemmin, jopa ylireagoimme, jos esimerkiksi olemme väsyneitä, nälkäisiä tai kipeitä.

Onko se maailmanloppu, jos lapsi on leikkiessään saanut aikaan kaaoksen? Maitomuki kaatui pöytään? Jos bussi on myöhässä 10 minuuttia? Jos tärkeän asian puitteissa ei vastata heti puhelimeen? Jos epäonnistun jossakin tehtävässä? Ja sekin vielä, kun ärrrrrsyttää suunnattomasti se, kun miehen likaisia sukkia tuntuu löytyvän joka huoneesta!

Mitä jos henkäisisinkin kiukun yllättäessä syvään ja miettisin ennen normaalia reaktiota ja tunnepurkausta: olenko kireä todella tuon tapahtuneen vuoksi vai olisiko sittenkin taustalla jotain huollettavaa omiin perustarpeisiin liittyen?

Miksi oikeastaan kiukkuan?

Esimerkiksi oman nälän oivallettuani suhtautuminen tapahtumiin voi muuttua suurestikin. Hyväksyn, että olen nälkäinen ja siksi kiukkuinen. Kun syön ja olen ravittu, minun on helpompi todeta, että näin nyt vain pääsi käymään - kiukkukohtauksen sijaan.

Kun perustarpeet ovat kunnossa, elämä maistuu paremmalle ja näyttäytyy positiivisempana.

Tuumailee
Niina :)

Ps. Pidätkö Sinä riittävästi huolta perustarpeistasi?

Oivalsin, että perustarpeiden, kuten janon tyydyttäminen on tärkeää.
Lienee poikakin sen oivalsi ja halusi ennakoida, sillä pyysi minua sohvalle lepäämään ja toi minulle maitolasillisen... ;)

Suurin toiveeni

Pikku Kakkosessa kysyttiin jokunen aika sitten, että mikä on suurin toiveesi ja pyydettiin piirtämään se.

Ajatuksia herättävä kysymys! Mikä on sinun suurin toiveesi?

Lapset osasivat heti vastata kysymykseen: toinen toivoi suklaata, toinen jäätelöä!

Kukaan ei voi tulla sanomaan miten tähän kysymykseen tulisi vastata. Ei ole oikeaa eikä väärää vastausta.

Hauskinta tässä on kuulostella omia ajatuksiaan ja syvintä sisintään. Mikä on suurin toiveeni? - Menestyvä oma yritys, taloudellinen vapaus ja velattomuus, matkustelu, oma sekä rakkaimpien terveys ja hyvinvointi, vauva? Kiinteä kroppa? Vai helpottaisiko oloani juuri nyt ja tänään halaus tai kauniit, kannustavat sanat? Auttaisiko piparkakut tai karkkipussi?

Mielikuvamatkailu ja haaveilu on virkistävää. Ja herättävääkin. Haluanko todella sitä, tätä tai tuota? Josko minulla onkin jo kaikki mitä tarvitsen? Olemmeko koskaan täysin tyytyväisiä? Haluammeko aina jotakin lisää?

Tästä kaikesta herää yhä lisää kysymyksiä: Minkä asioiden eteen olen todella halukas ja valmis tekemään töitä? Vai odotanko vain että asiat tapahtuvat itsestään - jos vain oikein kovasti toivon, niin toiveet toteutuvat?

Toiveitaan tuumaillen
Niina :)

ps. Mikä on Sinun suurin toiveesi juuri nyt?

Oivalsin, että pienten toiveiden toteutuminen voi tuoda suuren ilon
- kuten piparkakkujen paistaminen maaliskuussa!

Kiitollisuudesta ja elämän tärkeyksistä

Muutama päivä sitten koimme suurta huolta ja hätää kaksivuotiaan tyttäremme saadessa aivotärähdyksen.

Se tunne, kun oma lapsi kertoo itkien ja vaikeroiden kuinka sattuu...

Se tunne, kun oma lapsi väsähtää syliin itkien eikä jaksa vastata kysymyksiin eikä virkoa herättelyistä huolimatta...

Epätoivo. Avuttomuus. Menettämisen pelko. Paniikki. Suru. Huoli. Rakkaus.

Selvisimme onneksi säikähdyksellä ja yön yli tarkkailulla sairaalan lastenosastolla. Enkeleille kiitos!

Sanoinkuvailematonta on tämä tapahtuneen jälkeinen helpotuksen ja kiitollisuuden tunne. Liikutun yhä miettiessäni hetkeä, kun aamulla sain todeta kaiken olevan hyvin! Liikutun katsellessani lasten leikkiä, jutustelua... Näitä rakkaita ei saa viedä minulta pois!!!

Edes oma tai puolison sairastuminen ei ole seisauttanut näin! Edellä mainitut sairastumiset sattuvat sydämeen lujaa, mutta lasten ollessa kyseessä nämä tunteet kertautuvat varmaan sadalla!

Minulla on kiitollisuuspäiväkirja, johon kirjaan päivittäin viisi asiaa joista olen kiitollinen ja erityisen iloinen. Totesin tuon tapahtuneen jälkeen, että minun elämäni TOP5 kiitollisuuden aiheet ovat poikamme Joakim, tyttäremme Nea, mieheni Jari, terveys / hyvinvointi sekä rakkaus.

Vein ajatusta hieman pidemmälle... Mitä ottaisin mukaani autiolle saarelle, jos saisin ottaa mukaani vain viisi asiaa?

Listani ei paljoa muuttunut: Ottaisin mukaani lapset, miehen, ruokaa sekä suurensuuren viltin, lämmikkeeksi ja suojaksi. Tarvitsisinko edes muuta? Hmm...

Kiitollisena rakkaistaan
Niina :)

Ps. Mitkä asiat ovat Sinulle kaikkein tärkeintä maailmassa?

Oivalsin sen, mikä elämässäni on OIKEASTI tärkeää...

Itsen kuuntelua

"Itsensä hyväksyminen ja arvostaminen juuri tässä ja nyt on avain myönteisiin muutoksiin kaikilla elämäsi alueilla." - Louise L. Hay

Viisaita sanoja.

Juuri tänään minua puhuttelee tuo lause, sillä olen hieman alavireinen. Päätin, että kuuntelen itseäni ja tuntemuksiani tarkoin. Lempeästi, hyväksyen negatiivisetkin tuntemukset.

Negatiiviset tunteet kuuluvat osaksi elämää. Pettymykset, surut, menetykset. Kaikilla meillä on tapamme kohdata nämä elämän erilaiset haasteet.

Juuri nyt työstän pettymystä. Annan tunteiden tulla, sellaisenaan. Kipeinä, ahdistavinakin. Näiden tällaisten tunteiden tullessa pintaan vetäydyn. Käsittelen asioita yksin. Se on minulle ominainen tapa toimia.

Kirjoittaminen on minulle oiva tapa kanavoida tunteitani. Tapa purkaa sitä ajatustulvaa mikä päässäni virtaa. Osaksi siitä syystä tämä blogikin. Tunteita työstämällä pääsen eteenpäin.

Tiedostan alavireeni - nyt en ole parhaimmillani. Tunnistan taustalla olevan tunteen - pettymyksen. Hyväksyn tapahtuneen - näin nyt pääsi käymään. Hyväksyn, että tähän en voi vaikuttaa - tapahtunut mikä tapahtunut. Hyväksyn, että asiat eivät aina tapahdu niin kuin haluan tai toivon. Hyväksyn sen, että minusta tuntuu pahalle.

Sallin nämä tunteet ja otan vastaan viestit joita itseä kuuntelemalla saan:
- koska minusta tuntuu näin pahalle, olen entistä varmempi, että tämä on tärkeä asia minulle ja sellainen asia mitä todella haluan (eli pää pystyyn ja uusi yritys!)
- tänään voin tehdä vain sen mihin voimavarani riittävät
- saan ottaa aikaa itselle ja tunteilleni
- keskittymällä asioihin jotka helpottavat oloani vireystilani nousee

Tänään oloani helpottavat kirjoittamisen lisäksi perheen kanssa oleilu, ulkoilu, päiväunet ja hyvä ruoka.

Tuumailee
Niina :)


Ps. Millaisia asioita ja tuntemuksia Sinä olet havainnut tänään itseäsi kuuntelemalla?

Oivalsin, että juuri tänään tarvitsen lepoa ja aikaa itselle
- kissasta mallia ottaen

Aurinko armas

Ensimmäisissä postauksissani vilahtivat sanat valo ja aurinko. Ne ilmaantuivat tekstiin sen kummemmin niitä miettimättä, jostain alitajunnasta. Ihana valo, ihana aurinko. Olen miettinyt viime aikoina paljon valoa ja aurinkoa. Ehkä juuri siitä syystä ne sanat työntyivätkin esiin...

Parin aurinkoisen ja keväältä maistuvan päivän jälkeen huomaan erityisesti haikailevani valoa ja aurinkoa. Vähän annettiin tosiaan esimakua, mutta sitten se ilo vietiin pois. Auringosta ei merkkiäkään. Pöh. Pääsin jo kokemaan auringon piristävän ja innostavan vaikutuksen sekä sen aikaansaaman voittajafiiliksen! Tiedättehän sen tunteen? Minut ainakin se valtaa erityisesti noina kauniina aurinkoisina päivinä.

Se onkin jännä, kuinka monia asioita todella osaa arvostaa vasta kun ne viedään pois tai muutoin menetetään. Kuten rakkaita, terveyttä, unta, kotia, ruokaa... Tai sitä aurinkoa. Tai jotain muuta itselle erityisen tärkeää.

Joku viisas on sanonut, että joinain päivinä meidän on luotava oma aurinkomme. Tämä on niin totta. Toki voimme jäädä surkuttelemaan ja vatvomaan asiaa, esimerkiksi tuota auringon puutetta - sekin on vaihtoehto - mutta tuoko se aurinkoa takaisin. Ei. Siihen asiaan meidän on kovin hankala vaikuttaa.

Mielestäni synkistelyä parempi vaihtoehto on keskittyä juurikin niihin asioihin joihin itse voi sillä hetkellä vaikuttaa. Siihen mikä sillä hetkellä toisi paremman mielen. Kaikilla meillä on taatusti asioita, joista saa iloa. Miksei niitä asioita hyödyntäisi silloin kun on mieli maassa tai muutoin matalapainetta? Joinain päivinä meidän on luotava oma aurinkomme. Nii-in. Tätä sen täytyy tarkoittaa...

Tuumailee
Niina :)

Ps. Mikä tai kuka on Sinun aurinkosi?

Oivalsin, että auringon saa paistamaan vaikkapa piirtämällä! ;)
Tässä neljävuotiaan poikani tyylinäyte teemaan liittyen.

Mitä Sinulle kuuluu?

Vähän aikaa sitten eräässä vetämässäni ryhmävalmennussessiossa nostin esille kysymyksen "Mitä Sinulle kuuluu?".

Monesti vastaamme toisten meille esittämiin kuulumiskysymyksiin neutraalisti, rutiininomaisesti, sen kummemmin miettimättä - ihan hyvää / ei mitään ihmeellistä - sen sijaan, että miettisimme syvempiä tuntemuksiamme tai kertoisimme totuutta tuosta noin vain. Tietenkään kaikille ei tarvitse avautua syvimmistä tuntemuksistaan, mutta kysymykseni kuuluukin avaudummeko rehellisesti edes itsellemme?

Mitä minulle todella kuuluu?

Sanotaan, että "Mitä minulle kuuluu?" on rohkean ihmisen kysymys. Toden totta.  Rehelliset vastaukset voivat olla kipeitä, jopa ahdistavia. Tyytymättömyys on merkki epätasapainosta. Mutta mikä parasta kaikessa synkkyydessä: Tiedostaminen on jo askel eteenpäin!

Hankalien asioiden esiin nostaminen voi olla myönteisen muutoksen alku. Päästäkseen eteenpäin, tuohon myönteisempään muutokseen, on tiedostettava missä olen nyt. Sen tehtyään voi jo kiittää itseään - rehellisyydestä ja rohkeudesta tunnustaa tosiasiat. Näin on.

Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Se onkin sitten täysin omissa käsissä. Mitä voin tehdä asialle? Minne suuntaan haluan suunnistaa? Ylös, alas, sivulle, pysyä paikallani... Voin valita.

Toki elämä heittelee toisinaan yllättäviä tilanteita eteemme, emmekä voi vaikuttaa kaikkeen, mutta oma asennoituminen tilanteisiin ja asioihin on se, mihin voimme vaikuttaa. Mitä tästä eteenpäin? Mikä olisi se asia tai teko, joka saisi mielen pirteämmäksi? Mitä minä tarvitsen juuri nyt voidakseni paremmin?

Sitä kohden! Valoa kohden!

Tuumailee
Niina :)

Ps. Mitä Sinulle kuuluu?

Oivalsin, että jokainen päivä voi olla alku jollekin uudelle...

Onnen oivallus

Onnen oivallus näki päivänvalon pitkän hauduttelun jälkeen marraskuussa 2012 Facebook -sivun muodossa. Nyt maaliskuussa 2013 Onnen oivallus saa viimein oman bloginsa.

Blogini tulee keskittymään hyvinvoinnin lisäämiseen sekä oman itsen kehittämiseen. Näihin teemoihin liittyen tulen jakamaan ajatuksiani ja oivalluksiani kanssanne. Kiitollisena otan myös sinun ajatuksesi vastaan, joten kommentoi rohkeasti!

Lämpimästi tervetuloa lukijakseni ja mukaan matkalle kanssani! 

Niina :)