Suunnitelma olla suunnittelematta

Olen ollut aina tavoitteellinen. Tykkään asettaa mitä erilaisempia tavoitteita ja saavuttaa sitten luonnollisestikin niitä. Onnistumisen ilo on erittäin palkitsevaa; se jopa koukuttaa. Voittajafiilis, juunou.

Tänä kesänä olen kuitenkin saanut todeta useaan otteeseen, että hyvätkään suunnitelmat eivät aina onnistu. Ei, vaikka päällä seisoisi tai mitä taikatemppuja tekisi. Suurimpana jarruina ovat olleet, kappas vaan, terveys ja siihen liittyvät haasteet. Olemme peruneet lomamatkoja, juhlia, mökkireissuja ynnä muita menoja terveydellisistä syistä. 

Päätin tietoisesti höllätä ainaisesta suunnitelmallisuudesta: tein täten  "suunnitelman" olla suunnittelematta kaikkea etukäteen. Toki suuret linjat ja elämän suunta ovat selkeänä mielessä, siitä en luovu, mutta tarkoituksenani on antaa rennommin tilaa muutoksille.

Aiemmin olisin ollut aivan hepulissa siitä, mikseivät asiat mene niin kuin haluan. Aiemmin olisin harmitellut asioita jopa päivätolkulla, jos toiveeni ja hienot, huikeat suunnitelmani eivät toteudukaan. 

Nykyään minun on helpompi hyväksyä se, ettei suunnitelmat toteudu ja päästää irti: kaikelle on aikansa ja paikkansa... Ja kaikella vastustuksella on tarkoituksensa.

Suuri oivallus tälle kesälle ja koko vuodelle onkin ollut, että kun elän tietoisesti arvojeni mukaista elämää, ei tällaiset vastustukset harmita eikä lannista mieltä niin paljoa kuin ennen. Ymmärrän ja tiedostan sen, mikä onkaan viimekädessä tärkeää juuri minulle juuri nyt. Ja sanottakoon, että hyvinvointi ja terveys ovat eräät huippuarvoistani, jotka menevät monen muun asian edelle.

Jotkut suunnitelmat ovat tuntuneet tärkeille niitä tehdessä. Eihän nyt kukaan aikaa turhuuksiin tietoisesti halua käyttää!  Mutta kun on tullut aika tehdä valintoja esimerkiksi sen suhteen lähteäkö vaiko jäädä, levätäkö vai tehdä, se onkin ollut helppoa - kunhan vain pitää omat arvot kirkkaana mielessään, elää ja tekee  valinnat juurikin näihin omiin arvoihin pohjaten. 

Olenkin tyytyväinen kaikesta vastustuksesta huolimatta, että elän arvojeni mukaista elämää. Olo on näin eläen kevyt ja vapaa.

Oivalluksestaan erityisen onnellisena

Niina :)

Ps. Mitkä ovat Sinun arvosi? Elätkö näiden arvojesi mukaisesti?

Riskiraskaus. Supistusten estolääkitys. Pakkolepo. Näillä mennään.

Älä valita -haaste

Luin haasteesta, jossa on tarkoitus olla 21 päivää valittamatta jo jokunen aika sitten. Jos valittaa, alkaa päivien laskenta alusta. Kuulosti helpolta ainakin minun korviin, sillä en koe olevani valittajatyyppiä. Noh, nyt rohkenin ja otin siis haasteen vastaan ehkä hiukan henkseleitä paukutellen... ;)

19.7.

Hups. Valitin miehelle siitä, kun hän laittoi tyhjän mehupurkin paperinkeräyslaatikkoon lehtien sekaan. 

20.7. 

Äh. Valitin miehelle siitä, kun hän avasi uuden leikkelepaketin, vaikka vanha paketti oli vielä kesken.

21.7.

Öööh. Tänään valitin ruoan tuhlaamisesta ja "tulvasta" meidän saunassa... Mies taas valituksen kohteena. Oijoi. Tämä onkin vaikeaa.

22.7.

Tänään valitin Kelassa asioinnin jälkeen, kun en saanut tarvitsemaani alkuperäistä saikkulappua sieltä käsiini. Huono tuuli kesti yllättävän pitkään ja samalla ärtymyksellä valitin sitten muun muassa ruoasta... Muun muassa... Huono päivä.

23.7.

Tättäräräääää! Eka päivä valittamatta! :) Kippistä vuan!

24.7. ja 25.7.

Toinen ja kolmas päivä valittamatta! Onnistumisen iloa!

26.7.

Valitin kuin huomaamatta erästä siivoushommaa, että kuinka ärsyttävää se puuha onkaan ja kuinka kyllästynyt olen. Yksinäni ääneen marmatin. Hupsista vaan ja lähtöpisteessä ollaan! Höh.

27.7.

Tänään olen valittanut pahaa oloa ja kipua vatsalla sekä supistelua. Tuskainen päivä. Raskauden piikkiin... Saanko anteeksi?! ;D

28. - 30.7.

Joka päivän on lipsahtanut jotakin typerää valitusta. Ihan siis vain jotain pientä, yksittäistä. Tyyliin minä tekisin näin, mutta miksi asia onkin näin...

31.7. 

Summa summarum tästä kokeilusta:

Määrällisesti vähäistä valitusta eli tosiaan yksi - kolme valitusta per päivä oli näemmä aika normaalia minua tämän testin aikana. 

Mutta... Valittaminen on typerää. Ainakin minun vähäiset valitukseni ovat olleet aiiiivan totaalisen typeriä. Testin aikana olen tiedostanut jo parin valitussanan jälkeen, että eihän tässä valituksessani ole oikeasti mitään järkeä. (Mutta valitanpa nyt loppuun asti kerran aloitinkin, hahah!) Kyse on ollut kuitenkin vain pikkuasioista, jotka syystä tai toisesta ovat pännineet sillä hetkellä. 

Testinä suosittelen tätä kaikille. Omani ei kauas kantanut: kolme päivää valittamatta oli tähän mennessä paras mihin pystyin. Mutta olen itselleni armollinen - ei tämä ole niin vakavaa, tämä epäonnistuminen. Pääasia, että kuitenkin heräsin ajattelemaan ja tiedostan jatkossakin miksi oikeastaan valitankaan... Kannattaako valittaminen? Vai pitäisinkö suuni vain nätisti kiinni? Tai no, yrittäisinkö edes pitää... ;D

Ennen kaikkea heräsin miettimään, että voisinko muotoilla nämä valituksenaiheeni jotenkin parempaan muotoon: eli ajatusten uudelleenmuotoilua ja sanoittamista jatkossa niin, että sanomaani ei lasketa valittamiseksi... Hmm... 

Tarkoitushan ei kuitenkaan ole päätyä siihen tilaan ettei mielipidettään saisi / soisi tuoda julki. Harmitus ja pettymys sallittakoon. Elämää nekin tunteet ovat siinä missä ilo ja onnikin.

Älä valita - testin virallisen osuuden tähän päättävä, mutta valittamattomuusharjoituksiaan jatkava

Niina :)

Ps. Montako päivää Sinä onnistut olemaan valittamatta?

Oivalsin, että on ihan hyvä miettiä ennen valitusta, että mikä onkaan oikeasti oleellista ja tärkeää...

Läsnäolon harjoittelua

Nyt sitä harjoitellaan taas toden teolla - läsnäoloa ja hetkessä elämistä.

Olen sairaslomalla - lääkärin määräyksestä mahdollisimman paljon levossa ja kaikkea rasitusta välttäen. Sairaslomaa on takana nyt kuukausi (rv13 lähtien) ja edessä ainakin toinen mokoma. Riskiraskaus: verenvuoto, hematooma istukassa, istukan osittainen irtoaminen. Riskiraskaudeksi tämä luokiteltu myös edellisen haasteellisen raskauden ja ennenaikaisen synnytyksen sekä perussairauteni vuoksi.

Tuttua tämä lepäily jo minulle, mutta silti niin vaikeaa välillä... Tekisi mieli reippailla, uida, pyöräillä jne. Mutta ei sitten. Edellisessä raskaudessa 2010 tosiaan lepäsin rv23 lähtien. Riskiraskaus oli tuokin ja tyttö syntyi vain kk etuajassa - lepo auttoi. Uskon kehittäneeni tekevää luonnettani rutkasti tuona aikana.

Viime vuonna hyppäsin työelämästä opintovapaan turvin. Tuota hyppäystä edelsi kuukauden sairasloma. Sairastuin krooniseen suolistosairauteen ja vuosi meni saada suolisto kuntoon. Lepäsin, mietin elämääni ja arvojani uusiksi. Se oli kova koulu, mutta opin tuosta kokemuksesta erittäin paljon. Sairastuminen herätti minut. Keskityin perheeseeni ja huomasin, mikä on minulle oikeasti tärkeää ja mikä saa minut voimaan hyvin. Tein vain niitä asioita, joihin todella halusin aikaani ja voimavarojani käyttää. Opiskelin ja tein työtä freelancerina. Oivalsin, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen.

Noh. Tämä irtiotto ei näemmä riittänyt ja jälleen henkistä kanttiani koetellaan. Joku mahti tuntuu haluavan minun seisahtuvan jälleen. En ymmärrä. Olen karsinut elämästä paljon ja oppinut keskittymään paremmin hetkeen, yhteen asiaan kerrallaan jne. Olen hidastanut tähän asti kovin hektistä elämäntyyliäni PALJON. Toki harjoiteltavaakin vielä riittää. Uskoakseni koskaan ei ole täysin valmis. Itsen kehittäminen ja henkinen kasvu on loputon koulu.

Silti päässäni pyörii kysymys: Miksi? Miksi vapauttani näin rajoitetaan? Mitä minun tulisi ottaa opiksi? Toimeliaisuus on osa perusluonnettani - ei kai minun nyt täysin odoteta muuttuvan ja seisahtuvan? Mitä minusta oikein halutaan??? Kaikella on tarkoituksensa. Mikä helkkarin tarkoitus tällä nyt on? Mikämikämikä???

Sanotaan, että meitä koetellaan niin kauan kunnes otamme opiksi. Ja oivallamme jotakin. Sitä oivallusta odotellessa... Minulla on kyllä pieni aavistus jo. Joten oikealla tiellä ollaan... ;)

Oivalluksen äärellä,

Niina :)

Ps. Mitä Sinä olet oppinut ja oivaltanut kohtaamistasi haasteista?

Elämän pyöritystä... Välillä pää pyörällä tästä kaikesta.

Itsen palkitsemista

Keppiä vai porkkanaa? Kumpi sinua motivoi paremmin toimintaan?

Ulkopuolinen paine, esimerkiksi deadlinet, ovat tietyssä mielessä hyvästä. Ne saavat aikaan toimintaa. Osa kokee pienen paineen olevan hyvästä ja saa venymään ehkä piirun parempiin suorituksiin kuin paineeton tekeminen.

Ulkopuolinen paine voi olla myös nalkutusta ja painostusta. Se tosin voi myös lamaannuttaa, viedä viimeisenkin mielenkiinnon tekemiseen. 

Painetta voi aiheuttaa myös itse itselleen. Täytyy suoriutua, olla hyvä, ehkä paras. Kuluttavaa...

Mutta millainen voima onkaan kehuilla, rakentavalla palautteella ja palkitsemisella? Minuun ainakin ne toimii parhaiten! Ne innostaa ja saa parhaan vireen esiin!

Olen alkanut palkitsemaan itseäni pienistäkin onnistumisista! Jos sitä ei muut tee, sen voi tehdä itse. Pieniä houkuttimia motivaation lisäämiseksi: pientä hemmottelua, arjen luksusta, hyvää ruokaa, jotain pientä kivaa tai isommasta urakasta jotain suurta ja mahtavaa!

Vuoden sisään opintovapaalla ollessani olen opiskellut ahkerasti: viimeistelin audiovisuaalisen viestinnän ammattitutkinnon, kävin NLP:n peruskurssin, valmistuin MB Elämäntaidon valmentajaksi sekä sain ammatillisen opettajan pedagogisen pätevyyden. 

Nyt tämä ikuinen opiskelija on lomalla, hoitovapaalla kesän. Nyt ansaitusti lepään. Palkitsin itseni (sekä mieheni) Pariisin matkalla - sen voimalla jaksoin rutistaa opintorupeamat kasaan! Onko parempaa motivaattoria: pitkäaikaisen toiveen toteutuminen ja vielä kaksin oman miehen kanssa! En malta odottaa!!!

Matkakuumetuskissaan

Niina :)

Ps. Miten Sinä palkitset itsesi saavuttaessasi jonkin tavoitteesi?

Matkalle lähtö on hyvä motivaattori palautella sanastoa mieleen... :)

Onko pakko?

"Pitäisi" ja "täytyy" - painostavia sanoja, eikö totta? Niissä piilee jotakin ahdistavaa, jopa stressaavaa...

Joskus energiaa ei vain ole. Mihinkään. Paitsi makaamiseen ja jurnuttamiseen. Tällöin monet asiat luokitellaan kuin huomaamatta kategoriaan "pitäisi". Pitäisi siivota. Pitäisi pestä pyykkiä. Pitäisi nousta ylös sängystä. Pitäisi syödä. Pitäisi käydä vessassa. Pitäisi pestä hampaat.

Kuullostaakin jo siltä ettei voisi vähempää kiinnostaa! Arkisetkin asiat tuntuu joskus ylivoimaiselle; esimerkiksi väsyneenä, sairaana tai muuten vain allapäin ollessa. Tällöin pitäisi -sana lipsahtaa suusta kuin huomaamatta.

Viime aikoina olen taistellut pitäisi-haluan -akselilla hyvin hyvin tiiviisti. Olen viimeistellyt ammatillista opettajakoulutusta nyt tämän viimeisen kuukauden, ja ne viimeiset tehtävät, ne helpot ja nopeatkin, ovat tuntuneet ylivoimaisille.

Pitäisi -sana lannistaa. Pitäisi -asiat eivät innosta, joten toimeen tarttuminen ei meinaa ottaa onnistuakseen.

Yksi hyvä keino saada nihkeys katoamaan, on lakata vastustamasta - sillä jotkut asiat vain on tehtävä ja sillä sipuli. Ja toisekseen motivaation herättämiseksi nihkeä asia kannattaa kääntää houkuttelevaksi. Tämä tapahtuu esimerkiksi korvaamalla "Pitäisi" sanalla "Haluan".

Haluan siivota. Haluan pestä pyykkiä. Haluan nousta ylös sängystä. Haluan syödä. Haluan käydä vessassa. Haluan pestä hampaat. Haluan viimeistellä opintoni ja saada pedagogisen pätevyyden! Tadaaaaa!

Kuullostaa helpolta? Toimintaa en kuitenkaan saa aikaan ellei mieleen juolahda kysymys: Mitä kaikkea positiivista saan tekemällä nämä asiat? Mitä etua minä saan toiminnalla? Vai onko toiminnastani hyötyä kenties muille?

Miksi, oi miksi? PERUSTELUT! Taikasanat! Hyvät perustelut toimii aina, eikö? Vai mitä muuta Sinä kaipaat saadaksesi itsesi liikkeelle?

Ja sitä paitsi, valittaminen, vastustaminen ja negatiivisuudessa vellominen kuulemma vie enemmän energiaa kuin ilo ja aktiivisuus! Käyttäisinkö kuitenkin energiani mieluummin toisin?

(Turhia) jurnutuksiaan pohtien ja opintorupeaman päättymisestä iloiten
Niina :)

Tämän styroksipallosotkun toivoin katoavan laittamalla oven kiinni. Ei kadonnut.
Jotkut asiat vain on tehtävä, jos haluaa esimerkiksi siistin kodin.
Pitää siivota? Haluan siivota?

Toiveita, haaveita, onnistumisia

Tiedät varmaan sen tunteen, kun toivoo jotain oikein kovasti? Tunteen, johon voisin pakahtua. Tunteen, joka vavisuttaa jokaista solua. Niinä hetkinä tietää, että tätä todella haluan, koska tunne miltei sattuu.

On myös asioita, sellasia, joita haluamme, koska se, tämä tai tuo olisi vain yksinkertaisesti kivaa. Esimerkiksi kodin laajennus ja remontti olisi kiva, iso terassi, pihalle huvimaja grillipisteineen, lomamatka, lottovoitto, vaatekaapin uusiminen... Niitä asioita emme välttämättä tarvitse, tulisimme toimeen varmasti ilmankin. Mutta olisi kiva, jos...

Välillä on hyvä kyseenalaistaa haaveitaan ja toiveitaan. On myös hyvä pohtia kulutanko energiaa haaveiluun ja puutteiden valitteluun, viekö se keskittymiskyvyn VAI tuoko haaveilu lisää intoa ja iloa elämään.

Jotkut viisaat sanovat että materian haaliminen tuo vain tilapäisen hyvänolon tunteen. Onni löytyy muualta kuin materiasta. Ei ole hyvä elää muutenkaan tavoitellen aina uutta.

Näinhän se. Mutta. Minä kyllä nautin täysin siemauksin noista arjen ja elämän materialistisistaKIN iloista, moitittiin sitten viisaiden mittapuulla turhan materian, nautintojen ja elämysten jahtaajaksi tai ei.

Ja huom! tämä ei tarkoita sitä, ettenkö osaisi arvostaa olemassa olevaa hyvää. Muutakin kuin materiaa. Ei todellakaan. Elämäni kaikkein tärkeimmät asiat ovat kaikkea muuta kuin materiaa, täysin!

Minusta on kuitenkin kivaa, kun on kaunis, viihtyisä, oman näköinen koti. Auto, joka on tilava ja hyvä ajaa,  miellyttää vielä silmääkin. Kivoja, pieniä iloja: cd-soitin, musiikki- ja kirjakokoelma, hömppälehtiä, televisio, tietokone, tämä iPhone... Esimerkiksi.

Ja haluan asettaa itselleni isoja tai pienempiä tavoitteita saadakseni haluamani. Teen suunnitelmia ja etenen haluamaani suuntaan. Välillä kohtaan isoa vastustusta, välillä lannistun, välillä muutan suunnitelmia. Välillä luovun toiveistani, totean, etten tätä oikeasti haluakaan - miksi tuhlata aikaa ja/tai rahaa moiseen. Eikä kaikki aina mene niin kuin haluan tai suunnittelen, mutta se on elämää - hyväksyn sen.

Suunnitelmallisuus ja tavoitteellisuus ei sulje pois sitä etteikö osaisi elää hetkessä ja nauttia olemassa olevasta hyvästä, ei. Kunhan tiedostaa sen, milloin menee ns. överiksi...

Minusta on erityisen kivaa haaveilla JA tehdä töitä omien toiveiden ja haaveiden eteen! Ja onnistua viimein! Nyt nautin, sillä yksi iso haaveeni on toteutumassa... Aijai kuinka nautinkaan! Onnistumisen ilo tuntuu hyvälle. Piste.

Saan haaveilla, saan innostua, saan onnistua!

Tuumailee
Niina :)

Ps. Mistä onnistumisesta Sinä olet iloinnut viimeksi?

Oivalsin, että arkisistakin onnistumisista saa ja kannattaa iloita -
esimerkiksi tänään iloitsin hyvin onnistuneesta makaronilaatikosta! 

Mistä kiukku on tehty?

Mietittyäni tunnereaktioitani ja kiukun syntyä huomaan totuuden piilevän väitteessä, että moni kiukku on lähtöisin siitä, että olemme laiminlyöneet omia perustarpeitamme.

Nälkä. Jano. Väsymys. Kylmyys. Kuumuus. Kipu. Yksinäisyys. Hellyyden puute. Siinä perustarpeita, jotka tulevat minulle ensimmäisenä mieleen.

Silti olemme kiukun tullessa usein syyttävä sormi ojollaan sinne, tänne ja tuonne - vaikka usein syytä olisi katsoa ensiksi peiliin. Reagoimme herkemmin, jopa ylireagoimme, jos esimerkiksi olemme väsyneitä, nälkäisiä tai kipeitä.

Onko se maailmanloppu, jos lapsi on leikkiessään saanut aikaan kaaoksen? Maitomuki kaatui pöytään? Jos bussi on myöhässä 10 minuuttia? Jos tärkeän asian puitteissa ei vastata heti puhelimeen? Jos epäonnistun jossakin tehtävässä? Ja sekin vielä, kun ärrrrrsyttää suunnattomasti se, kun miehen likaisia sukkia tuntuu löytyvän joka huoneesta!

Mitä jos henkäisisinkin kiukun yllättäessä syvään ja miettisin ennen normaalia reaktiota ja tunnepurkausta: olenko kireä todella tuon tapahtuneen vuoksi vai olisiko sittenkin taustalla jotain huollettavaa omiin perustarpeisiin liittyen?

Miksi oikeastaan kiukkuan?

Esimerkiksi oman nälän oivallettuani suhtautuminen tapahtumiin voi muuttua suurestikin. Hyväksyn, että olen nälkäinen ja siksi kiukkuinen. Kun syön ja olen ravittu, minun on helpompi todeta, että näin nyt vain pääsi käymään - kiukkukohtauksen sijaan.

Kun perustarpeet ovat kunnossa, elämä maistuu paremmalle ja näyttäytyy positiivisempana.

Tuumailee
Niina :)

Ps. Pidätkö Sinä riittävästi huolta perustarpeistasi?

Oivalsin, että perustarpeiden, kuten janon tyydyttäminen on tärkeää.
Lienee poikakin sen oivalsi ja halusi ennakoida, sillä pyysi minua sohvalle lepäämään ja toi minulle maitolasillisen... ;)