En arvannut nielurisaleikkaukseen mennessä, että kivun sijaan isoin ongelma olisikin heikotus!
Toki tämä kaikki on seurausta tuosta kivusta: En ole pystynyt syömään kipeän nielun vuoksi niin paljon tai niin ravinteikkaasti kuin normaalisti söisin. Etenkään kun alkuviikosta ei lääkitys tuntunut enää toimivan.
Nestettä on mennyt nyt päivässä pari litraa, sosemaista, jogurttimaista syömistä ehkä 5dl päivässä. Ja tämä liian vähäinen ravinto alkaa näin reilun viikon jälkeen näkymään, vaikuttamaan... Vatsani on montulla, kiloja lähtenyt vain pari, mutta vaakalukema 53,4kg jo itsessään järkyttää mieltä... En jaksa tehdä mitään. Päätä särkee. Mahaan ja suolistoon koskee. Oksettaa.
Itkettää.
Mutta huomasin sen että kunnon itku, se helpottaa oloa. Ja siinä itkussa velloessa tulee jossain vaiheessa olo, ainakin itselleni, että voisinko jo jumankauta lopettaa... Ylitän sen kynnyksen, että oma toiminta alkaa ärsyttää. Ja kun oma toiminta alkaa ärsyttää, alkaa mieli haikailla muutoksen perään.
Jos en voi auttaa itse itseäni - kuka voisi auttaa minua?
Sain apua ja kannustusta lääkäriltä. Syö enemmän, useammin, vaikka vain ruokalusikallinen kerralla. Siitä se olo pikkuhiljaa kohenee kyllä. Lääkäri myös loi lohtua, että suunta on oikea, kipu kyllä pian hellittää. Kuullostaa normaalille.
Kyllähän minä sen tiesin, että syödä pitäisi, mutta tässä kivussa ja ällötyksessä, just joo!
Tarvitsin kuitenkin jonkun ulkopuolisen herättämään, ravistelemaan minua. Minun täytyi kuulla nuo sanat.
Kun on väsynyt, voi huonosti, vastoinkäymisten kestäminen vaikeutuu. Kun puolestaan voi hyvin, on helpompi olla lempeä ja luottavainen. Niin itseä kuin muita kohtaan.
Ravinnolla on todella suuri merkitys hyvinvoinnin, oman henkisen ja fyysisen jaksamisen kannalta. Sen sain jälleen kerran havaita, tuntea, kokea fyysisesti. Ja nyt näin kantapään kautta. Keho ja mieli reagoi siihen mitä syömme. Tai emme syö. Todellakin!
Mutta nyt tosiaan taistelutahtoni jälleen heräsi tuon parin päivän notkahduksen ja lannistuksen myötä! Syön vaikka väkisin, vaikka oksettaa, vaikka sattuu. Tämä todellakin on vain väliaikaista! Perkele!
Yritän selvitä usein yksin, itse, apua pyytämättä, omien huolieni ja vaivojeni kanssa. Toivoen, että joku huomaisi sisäisen huutoni. Tarjoaisi apua.
Tässäkin asiassa saan katsoa peiliin: Miksi en vaan reilusti pyydä apua? Että nyt en jaksa, pysty, kykene, tiedä.Turha olettaa muiden osaavan tulkita valitusta, kiukuttelua avunpyyntönä. Miksen vain ystävällisesti pyytäisi apua?
Hyvä, että nyt pyysin reilusti apua.
Sitä sain.
Kiukutteluaan pahoitellen,
Niina :)
Ps. Onko Sinun helppo pyytää apua?
 |
| Nyt vedän välipalaksi tämän - vaikka väkisin! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos ajatuksestasi! :)