Ei väkisin!

Mieleni pystyy virkeänä kun ympärilläni tapahtuu. Jos ei tapahdu, pistetään tapahtumaan - on ollut yksi pitkäaikainen mottoni.

Arki on värikästä, kun on pieniä lapsia ympärillä. Joka päivä sattuu ja tapahtuu. Päiviin mahtuu tunteita ja toimintaa laajalla skaalalla. Lasten myötä olen havainnut, että minun ei tarvitse aina  "pistää tapahtumaan", sillä elämä kulkee kyllä eteenpäin itsestäänkin - ei tekemällä tehden, yrittämällä yrittäen - ponnistelematta. Tarvitsee vain avata silmät ja nauttia hetkestä, elämästä, matkasta. Hypätä kyytiin, osallistua, olla aktiivinen, läsnä ja kokea. Tarttua hetkeen. Ja jos kompuroin, niin ei se elämä siihen epäonneeni seisahdu. Vaikka siltä välillä tuntuu. Ylös vaan ja elämään kiinni - muutoin se valitettavasti lipuu ohi.

En arvannut aikanaan, kuinka lasten  myötä elämäni rikastuu. Olen kasvanut lasten myötä ihmisenä paljon. Olen tuntenut erilaisia tunteita laajemmin ja syvemmin kuin koskaan. Olen tutustunut itseeni paremmin - hyvässä ja pahassa. Oma arvomaailma on muovautunut aivan erilaiseksi verrattuna siihen mitä se joskus ollut.

Suorittaja-minä on höllännyt lasten myötä otettaan; ja hyvä niin. Myös viime vuosien terveydelliset haasteet ovat muovanneet minua ja saaneet havahtumaan elämään enemmän tässä ja nyt; ja hyvä niin. Kiitos henkisestä kasvustani kuuluu myös muutamalle kultaakin kalliimmalle valmentajalle kultaakin kalliimpine oppeineen.

Ensinnäkin olen oppinut, että... Teen parhaani ja se riittää. Sallin itseni päästä välillä helpommalla; otan rennommin, olen armollisempi itselleni. En yritä liikaa. Osaan herkemmin laittaa "suodattimen" päälle minua häiritseville epäkohdille.

Toisekseen olen oppinut, että... Minä riitän tällaisena kuin olen. Hyväksyn itseni puutteineni. En yritä olla väkisin sellaista, mitä en ole. Olen hyvä näin. Annan itselleni aikaa kehittyä, oppia, kasvaa ihmisenä minulle luontevaan ja mieluisaan suuntaan. En elä muiden elämää, vaan omaani.

Ja sitä paitsi... On hyvä olla, kun on sinut itsensä kanssa. On hyvä olla, kun on sinut muiden erilaisuuden kanssa. 

Heikolla hetkellä hyvänä muistutuksena ja herätyksenä minulle ovat olleet kysymykset: 

- Hyväksynkö itseni näin? Pystynkö katsomaan itseäni silmiin hyväksyvästi?

- Hyväksynkö erilaisuuden, muut ja muiden tavat toimia? Pystynkö katsomaan muita silmiin hyväksyvästi?

Uskon täysin sanontaan "jotta voi aidosti rakastaa muita, täytyy ensin oppia rakastamaan itseä". Uskon myös, että rakkaus ei roihua pakottamalla. Kun uskaltaa katsoa itseä silmiin, syvälle sisimpään, uskaltaa sen tehdä myös muita kohtaan. Hyväksyy. Sen jälkeen kaikki tapahtuu luontevasti. Pakottamatta. Suorittamatta.

Hyväksyviä ajatuksiaan pohtien,

Niina :)

Ps. Suhtaudutko Sinä itseesi ja muihin hyväksyvästi?

Lähtökohtien lähtökohta: Rakasta itseäsi.